Onnellista Uutta Vuotta!

Kaikenlaista mahtui taas tähänkin vuoteen 2017, 2018 tavoite on vähentää ponimäärää edelleen, eli jos jäi mieluisa joululahja saamatta, kannattaa olla yhteydessä

Meillä ei ihmeellisiä suorituksia haettu eikä saavutettu tänä vuonna, valjakossa ei kisattu lainkaan ja näyttelyissäkin käytiin vain pakolliset. Arwen sai Hippokselta ykkösen ja Kheled-zaram kakkosen mutta toki näillä tuloksilla molemmat emätammat Lettu (Swinghill’s Paulette) ja (Skattens) Sissy saivat AB jälkeläispalkinnon vaatimukset täyteen!

Sissyn Tanskaan myyty poika Gwaihir hyväksyttiin siellä heti 3 vuotiaana siitokseen, joskin pisteet olivat pienoinen pettymys, toivottavasti poika kerää massaa vanhetessaan ja miellyttää myöhemmin enkkutuomareita enemmän

Erikseen voi mainita että suomenhevoset (! juu kyllä, kukapa olisi uskonut) ovat ilmeisesti tulleet meille jäädäkseen niinpä niitäkin on nyt kaksi Myrskyn muutettua meille loppuvuodesta.

Kiitos kaikille Veranon morsiamille kaudesta kuin myös kaikille veranolaisille ja omille kasvateille ja myös muille entisten hevostemme uusille omistajille kuulumisista ja kuvista vuoden mittaan, ihana teitä on seurata

Kiitos kaikille hevosystäville ja vielä erityiskiitos myös Heidi Sinda valmennuksista meillä, ihan mahtavaa päästä treenaamaan rakkainta lajia kotona 🙂 We love Drivingsport!

Ei Uuden Vuoden lupauksia muuta kuin että edelleen, hevosen parhaaksi

Kla1

Mainokset

Eettistä pohdintaa jalostuksesta

Etiikkaa olen sivunnut aikaisemmassakin kirjoituksessa jalostukseen liittyen, mutta koska kirjoitukseni Pieberin Lipizza siittolasta kertovan dokumentin ohjelmakuvauksesta on poikinut muutamia kommentteja, joissa oletetaan että toimittaja esittämä kritiikki meni ihon alle siksi koska kritiikki sattuu hevoskasvattajan omaan nilkkaan, niin tehdäänpä tässä selvemmäksi tämän hevoskasvattajan ajatuksia etiikasta ja jalostuksesta.

Minuahan ei nimenomaan kaivellut itse dokumentti kloonauksineen tai nylkemisineen vaan toimittaja yksipuolinen ja asiavirheitä sisältävä analyysi ohjelmasta, toimittajana voisi kuitenkin perehtyä aiheeseen edes vähän ennen kuin siitä kirjoittaa, jotta ymmärtää dokumentin pointin oikein eikä suinpäin yleistä näkemäänsä kaikkeen hevoskasvatukseen.

Mikäs se pointti dokumentissa sitten näin hevoskasvattajan silmin oli jos se on jäänyt epäselväksi? Keskustelun herättäminen, perinteisen hyvän jalostustavan esille tuominen ja realistisesti senkin kertominen mitä ihminen on valmis tekemään ”täydellisen hevosen eteen”. Keskustelussa ja avoimessa dokumentissa ei ole mitään vikaa, ei todellakaan! Päinvastoin. ”Vikaa” on vain sillä kohtaa jos aletaan yleistää ohjelmassa esitettyjä epäeettisiä asioita kaikkeen hevoskasvatukseen, kuten toimittaja ohjelmakuvauksessaan.

Ajatuksia kasvattamisesta meidän leveysasteilla

Mitä jalostus sitten on meidän tavallisten suomalaisten kasvattajien näkökulmasta? Useimpien rotujen kasvatus perustuu jalostusohjesääntöihin, esim. suomenhevosta on jalostettu puhtaana rotuna tänä vuonna 110 vuotta. Jalostusohjesääntö kuvailee minkälainen rodun edustajan kuuluu olla ja minkälaiset saavutukset ovat riittävät, jotta esim. ori hyväksytään jalostukseen, siinä on listattu myös hylkäävät terveydelliset viat. Tämä on ohjenuorana kaikkien suomenhevosta kasvattavien käytössä. Pienten populaatioiden, (kuten suomenhevosten maailman mittakaavassa) jalostaminen on tietysti haasteellisempaa kuin isojen maailmanlaajuisten rotujen (enemmän valinnanvaraa) ja pienissä roduissa on valinnoissa oltava erityisen tarkka, vaikkapa vakavan sairauden sivuuttaminen jalostuksessa voi olla pienessä populaatiossa kohtalokasta jos/kun se pääsee lisääntymään liiaksi. Toisaalta, jos karsitaan kovalla kädellä, loppuu hevoset mitä kasvattaa. Jalostus on enemmän kuin mitään muuta, tasapainoilua.

Toisin sanoen jos on yhtään perehtynyt jalostuksen perusteisiin, ymmärtää että vaivaisten hevosten kasvattaminen ei johda kovin pitkälle, ei omassa kasvatuksessa eikä rodussa, ymmärtää että monimuotoisuutta on ylläpidettävä sillä muuten loppuu materiaali mistä valita, ymmärtää että ei korosteta vanhemmissa samoja vikoja vaan etsitään täydentäviä ja toisiinsa sopivia pareja (näitä valintoja, keskusteluja ja hevosten tutkimisia näimme myös em. dokumentissa). Pidemmän päälle esim. kloonaus ei olisi edes kestävä vaihtoehto, sillä klooni/-t veisi eteenpäin vain yhtä ja samaa perimää (suomeksi: jalostus ei etene) – se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö kloonaamista joku urpo kuitenkin tee, ”koska mä voin”.

Eli entäs kloonaaminen maalaisjärjellä varustetun normaalin hevoskasvattajan näkökulmasta? Niin, ehkä se on joidenkin rikkaiden ja – kuten dokumentin amerikkalaisrouvan – henkilöiden toimintatapa ja valinta, silloin kuin ei hyväksy että se yksi täydellinen hevonen tuli elämään, eli ja kuoli, ehkä juuri silloin kun se nylkeminen on liikaa ja kaipaa sille yhdelle hevoselle ikuista elämää. Meille muille se ei ole vaihtoehto, edes rahallisesti 😀 , ja väittäisin että useimpien (suomalaiskasvattajien) mielestä kloonaaminen on myös eettisesti täysin väärin, ainakin minun mielestä on. Se mitä mieltä minä olen ei valitettavasti estä ulkomaalaisia rikkaita kloonaamasta hevosiaan – mutta asian voi silti esittää realistisesti ja oikeissa mittasuhteissa (kuten dokumentissa), leimaamatta kaikkia hevoskasvattajia kloonaajiksi tai häikäilemättömiksi täydellisyyden tavoittelijoiksi (kuten toimittaja teki).

Jalostus on vaikea laji, ihminen voi vain valita parhaan tietonsa mukaan yksilöitä jalostukseen mutta luonto valitsee geenit, valitettavasti ja tottakai monelle on suuri houkutus sörkkiä luontoa jos siihen on kehitetty mahdollisuus. Itsekin tavallaan sörkin, Veranosta otettiin skeletal atavism testi eli geenitesti joka kertoo kantaako se kääpiökasvuisuutta aiheuttavaa geeniä. Hyödynsin siis nykyteknologiaa hevoseni geeniperimän selvittämiseksi ja rodun hyväksi, hyi minua. Geeniä ei onneksi ollut. Jos näin voi välttää lisäämästä vikoja rodussa, mielelläni testaan myös jatkossa muita sairauksia, joihin testejä tulee. Kaikkea ei voi välttää mutta vältetään edes niitä mitä voi.

Mutta on toki hevosten jalostaminen mennyt överiksikin, näin käy väistämättä kun ihminen alkaa jalostaa jotain puhtaasti oman mieltymyksen mukaan. Kamalimmat esimerkit löytyvät jenkki arabeista koveroine päineen. Itse ajattelen että rodut joissa näyttelyt tai pelkkä tuomarointi ovat pääosassa ylilyöntejä tulee helpommin, sitä kasvatetaan mikä tuomareiden mielestä on kaunista ja jos näyttelyssä pärjääminen on kasvattajan päätavoite alkaa tuomarilinja ohjata jalostusta enemmän kuin se mitä jalostusohjesääntö tai terve järki sanoo – tämä on nähty jo koirapuolella, moni rotu muistuttaa alkuperäisiä rodun edustajia enää etäisesti ja rodunomaiset piirteet on viety äärimmilleen terveyden kustannuksella.

Sen sijaan roduissa joita käytetään aktiivisesti on mahdollista pysyä terveemmissä linjoissa, urheilla ei voi jos hevosessa on isompaa vikaa ja siksi hevosurheilun lajit ovat monelle rodulle pelastuksia – hevonen ON luotu liikkumaan. Jos kohta suorittavissa roduissakin on jo ongelmia nähtävissä, valitettavasti.

Uuden eläinsuojelulain luonnokseen en ehtinyt vielä perehtyä mutta vanhakin sanoo:

”8 §
Eläinjalostus ja geenitekniikka

Eläinjalostuksessa on otettava huomioon eläinsuojelulliset näkökohdat sekä eläinten terveys.

Sellainen eläinjalostus tai jalostusmenetelmien käyttäminen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, on kielletty.”

Siinä on itse kullekin eläintenkasvattajalle haastetta. Miten esimerkiksi karsisit kaikki vaivaiset suomenhevoset siitoksesta? Loppuu käytettävät yksilöt muutenkin pienen rodun kohdalla aika äkkiä. Päästetään kaikki vapaaksi ja annetaan luonnon hoitaa? Välillä on joidenkin asioiden kanssa elettävä ja vasta pitkäjänteinen työ voi korjata menneiden aikojen virhevalintoja, (hevosten) jalostus on tuskallisen hidasta eikä kelloa käännetä noin vain, siksi valintojen täytyisi aina olla hyvin harkittuja. Ja silloinkaan ei voi aina tietää mitä kaikkea geeneissä kulkee mukana.

Tekstiä tuli taas ihan liian pitkästi, joten yhteenvetona: kukin kasvattaja tehköön valintansa parhaan olemassa olevan tiedon mukaan ja eettisesti hyvältä pohjalta tavoitteena terve, kestävä ja käyttökelpoinen hevonen.

 

Vankkurit vai vaunut, mitkälie kärryt kuitenkin!

Asiaan perehtymättömälle hevosen perässä kulkevat kaksi- tai nelipyöräiset kulkupelit kulkevat milloin milläkin nimellä ja tuttavallisimmin ne taitavat Suomessa olla kärryt, joskus, kuten Iltalehden jutussa, hevosen perässä on vankkurit – joka tällä kohtaa on siis väärä nimitys ko. tyypin vaunusta ja siitä sainkin idean tähän juttuun. Kokosin tähän lyhyen oppimäärän asiaa vaunuista ja jos ne kiinnostavat tätä juttua enemmän, kannattaa ainakin seurata Facebookissa ryhmiä/sivuja…

– Kiesimestarit (jolla myös kiva joulukalenteri menossa!)
– Suomen vaunuhistoriallinen seura
– Valjakkoajo ryhmä ja -markkinapalstat
– Työhevos ja -poni ryhmät (useita)

…ja lisäksi vaikkapa googlata eri vaunutyyppejä (lähinnä) ulkomaalaisilta sivuilta.

Mutta yksinkertaistettuna vaunuista voisi kertoa näin:

Kärryiksi kutsutaan useimmiten 1 akselisia menopelejä (2 pyörää), kuten koppakärryjä (rockard, ulkomailla toisinaan siis myös ilman koppaa mutta malliltaan sama ja esim. metalliverkko ”kopalla”), hiittikärryjä (yleensä rockard) ja kilpakärryjä (sulky). Suomalaiset puiset perinteiset yksiakseliset menopelit ovat kiesit, kärryiksi usein kutsuttuja nekin. Työ- ja ravipuolella minun käsityksen mukaan ylipäätään suurinta osaa kärryistä kutsutaan kärryiksi 🙂 ellei perässä sitten ole reki. Rekiäkin on sitten montaa erilaista ja eripuolilla maata vielä sama reki eri nimellä. Rekiähän löytyy niin parirekeä (yleensä puuajoon) kuin kirkkorekeäkin, niistä ei tällä kertaa sen enempää.

Ransu_ajo4.jpg Tavalliset koppakärryt, joihin on laitettu vetokarttu ja käytetään siten valjakkovaljastuksella, eikä ravivaljaalla kuten yleensä

Kun yksiakseliseen ”kärryyn” laitetaan vetokarttu ja usein myös pyörän koko kasvaa, se muuttuu kärrystä vaunuksi eli siirrytään valjastuksen ja vaunun mallin myötä valjakkoajon puolelle. Näitä vaunuja kutsutaan gig:eiksi. Raviurheilun historiastakin löytyy erittäin isopyöräisiä yksiakselisia kärryjä ja ne kulkevat silloin kyllä nimellä sulky kuten kilpakärryt tänäkin päivänä, erona gigiin lienee ajurin asento, eli gigissä istutaan ”normaalisti”, sulkyissä jalat ovat jo eteenpäin/aisalla kuten kilpakärryissä tänäkin päivänä ja lähempänä hevosta ja lisäksi sulkyt ovat erittäin kevytrakenteisia. En viitsi varastaa tähän kuvaa hevoskoon gigistä isoilla pyörillä, kuvia löytyy kyllä googlella.

Gigejä, rockardeja vai kärryjä? Itse kutsun gigeiksi vaikka vasemmanpuoleinen on aika sporttinen ja taitaa olla valmistajallakin myynnissä rockardina. Hevoskoon gigeissä on todella isot pyörät näihin verrattuna.

Vaunuista puhutaan tietysti myös silloin kun alla on kaksi akselia eli vaunu on nelipyöräinen. Vaunumalleja on suuri määrä eri maista ja aikakausilta, joten niitä ei ole mahdollista käydä tässä läpi. Mutta muutama sana ehkä tavallisimmista malleista.

Maratonvaunu on moderni ja sporttinen maastokelpoinen rallimalli kaksiakselisesta vaunusta. Maratonvaunuilla ajetaan kyllä nimestään huolimatta valjakkoajokilpailuissa myös koulu- ja tarkkuuskokeita helpommissa luokissa. Kestävyys eli maratonosuudella ne ovat ketteriä ja groomin eli vaunuavustajan on helpompi tasapainottaa vaunua tiukoissa mutkissa apunaan kahvat ja muut hienoudet mitä nykyaikainen urheilulaji vaatii, trilloilla ei olisi kovin turvallista rällätä maratonesteellä!

Ransuajo12.jpgMaratonvaunut

Koulu- ja tarkkuuskokeessa ketteryyden ansiosta suosittu malli on Spider, oikeammin yksi Phaeton vaunumalleista. Malli on alun perin amerikkalainen herrasmiehen vaunu, jossa on takana paikka palvelijalle (luotan wikipedian infoon tällä kohtaa vaikka minulle on kyllä kerrottu että vaunu oli naisten ajeluvaunu?). Muita kaksiakselisia malleja ovat esim. ajeluvaunu wagonette jossa on takana matkustajille paikat kasvot vastakkain ja victoria (sekin Phaeton muunnos) joka on tyypillinen esim. hääajelutuksissa, ajurin istuessa penkillä vaunun etuosassa ja hääparin vilkutellessa iloisesti takana olevalta mukavalta penkiltä. Suomalaisista puisista kaksi akselisista vaunuista käytetään puolestaan nimitystä trillat. 

Vanhoista vaunuista on lukuisia eri variaatioita eri käyttötarkoituksiin, oli sitten tarkoitus matkustaa pitkän matkan päähän tai vain käydä sunnuntaina puistossa  hyvällä säällä ajelulla, usein vaunuja veti pari- tai nelivaljakko. Monia ulkomaisia historiallisia sarjoja kuten Ylpeys ja ennakkoluulo tai Downtown Abbey kannattaa syynätä sillä silmällä, mikäli erilaiset vaunut kiinnostavat tai seurata em. Facebook ryhmien kuvatarjontaa.  Jos vaunuhistoria kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti myös vierailla vaunumuseoissa Suomessa ja ulkomailla.

swinghill's paulette ja ivanhoe av friheten (1)

Tämä malli on wagonette. Kuva: Mirella Ruotsalainen

Entäs se vankkuri? Vankkureita ajettiin preerialla. Ja tänä päivänä niitä voi nähdä lähinnä yleisötapahtumissa ajelutuskäytössä ja tietysti Yhdysvalloissa.

 

 

Vaihtokaupan kautta sopivampaa tilalle

Joskus harvoin hevoskauppa on nopeaa. Yleensä ostajaa saa odotella pitkään tai vielä pidempään mutta toisinaan natsaa heti. Kauppaa nopeuttaa myös se että voi ajatella vaihtoa. Näin kävi meille nyt kun päätös Onnin myymisestä oli kypsynyt, vaihdokki löytyi parissa päivässä.

Meidän ja Onni welshin yhteinen taival on ollut kovin takkuinen. En ole koskaan tavannut hevosta joka sekoaa muutosta niin täysin mitä Onni tullessaan meille. Se tuli aidoista läpi ja yli, karsinassa Onni meni pukkilaukkaa, hyppi pystyyn, riehui, vinkui ja pöllöili eikä osannut suhtautua oikein mitenkään Ransuun tarhakaverina sillä seurauksella että ne oli pakko erottaa eri tarhoihin (ja yhdistettiin taas vasta kesällä laitumelle) tätä pöllöilyä jatkui vaihtelevasti useampi kuukausi. Ponista kyllä näki että on kiva ja fiksu mutta äärettömän herkkä ihan kaikesta ja aina ei edes selvinnyt mistä. Viime vuodenvaihteen jälkeen meillä oli lisäksi neljä kuukautta kaikki tiet ja pihat peilijäällä, siinä ei paljon joka asiasta pitkin seiniä menevällä welshillä aloiteta ajohommia ja ajateltiinkin että jospa onkin vain hyväksi että se saa rauhoittua ja kotiutua ensin, mitäpä tässä hoppuilemaankaan, aloitetaan työt sitten kun toimii arjessa niin kuin muutkin.

Keväällä vihdoin jäät suli ja samoihin aikoihin tuntui että se on kotiutunut (mm. makoili tarhassa ja ns. pysyi nahoissaan muutenkin) ja niinpä alettiin hommiin, ohjasajoa ja juoksutusta, välillä tarhassa maastakäsittelyä. Näitä oli tarkoitus tehdä hetken ja siirtyä sitten ajoon. Jokin kuitenkin tökki koko ajan ja Onni oli arka takaa, vaikka se olikin ostettu ajolle opetettuna sen hallinta muutenkaan ei ollut sitä mitä nykyään ajohevoselta odotan, joten ajattelimme että samapa tuo, aloitetaan ajo-opetuskin sitten rauhallisesti alusta. Mitään vahinkoja ei tapahtunut ja ponia tietysti käsiteltiin normaalisti ja rauhallisesti mutta välillä pelkoreaktio oli kuitenkin sen verran reipas takana oleville jutuille, että väistämättä sitä alkaa miettiä miten paljon aikaa tähän voi laittaa, onnistuuko ajo siltikään ja kuinka kauan kestää ennen kuin poni on ajossa täysin turvallinen puhumattakaan että kisakelpoinen. Ajo-opetettuna oston ideahan oli alunperinkin se, että päästään heti 3-vuotiaana pikkuhiljaa valmennuksiin mukaan ja kisoihin heti kun ikä riittää.

Niin päätös alkoi kypsyä, Onni on hieno, upealiikkeinen ja mukava poni, mutta sen työksi sopisi todennäköisesti paremmin ratsun hommat ja ainakin paikan vaihtoa kannattaisi kokeilla ja koska meillä ei ole tarvetta pienelle herkälle ratsuponille päätimme laittaa siitä myynti-ilmoitukset nettiin.  Laitoin samalla huvikseni Facebookissa suomenhevosryhmään vaihtoilmoituksen ja pian tarjolle tuli kesällinen orivarsa. Itse asiassa niitä tarjottiin kyllä useampia vaihtona Sissyyn (joka oli mukana ilmoituksessa ja myös edelleen myynnissä) mutta tämä kaveri haluttiin vaihtaa nimenomaan Onniin. Varsa oli vielä piensuokki, isoa kun en edes haluaisi, vaikkakin ori mutta kuitenkin vasta kesällinen eli päästään alusta asti kouluttamaan itse…. Niinpä vaihdettiin hevosista tarvittavat tiedot, sovittiin vaihto ja käytiin viime lauantaina puolessa välissä matkaa tekemässä vaihtokaupat – ja niin meille tuli sitten jo toinen suokki! En osta shetlanninponeja enkä suomenhevosia-mielipide lienee syytä pyörtää kun tallissa ei enää muita olekaan… Tätä sitten myös päivittelin Facessa ”Suomenhevonen, paras hevonen”-ryhmässäkin ja ”en ikinä osta suokkia”-saatetekstein postattu kuva uudesta tulokkaasta on jo kerännyt lähes 700 tykkäystä 😀

Aina löytyy niitä jotka kritisoi kun ”antaa periksi” jonkun hevosen kanssa, paljon olen kuitenkin nähnyt myös sitä toistakin puolta, ei haluta antaa periksi vaikka homma ei ole kenenkään mielestä kivaa. Täydellistä unelmahevosta ei valmiina tietenkään löydykään, aina niiden kanssa täytyy löytää yhteinen sävel mutta sitten kun kohdalle tulee Onni , jonka käyttäytymiselle ei itse eikä konsultoiden monia tuttuja ammattilaisia keksi järkevää syytä, jonka voisi korjata, ja on vain todettava että joku ei nyt natsaa ja tämä ei ole meidän poni ja on parempi että sille löytyy se sopiva paikka maailmassa jostain muualta ja jo se voi olla korjaus. Ja todellakin on syväluodattu myös oma käsittely ja fiilikset. Itsellä on olo että ongelma oli jo lähtökohtaisesti paikan vaihto sillä jännittyneisyys alkoi jo ennen käsittelyn vaikutustakaan ensimmäisestä hetkestä uudessa karsinassa ja se ei vuodessakaan vielä hellittänyt, joku juttu piti sitä yllä. Kun tallissa ja pihassa on 9 rentoa muuta hevosta on vaikea keksiä mikä tätä yhtä rassaa. Alussa taas omat fiilikset ponista on puolestaan olleet lähinnä motivoitunut ja onnellinen kun on ostanut uuden valjakkoponin eikä ajatuksena ollut ajo-opetetusta ponista hetkeäkään etteikö se sellaisena toimisi vaikka alkuun meni aikaa kelejä ja rauhoittumista odotellessa, joten en sanoisi että omatkaan fiilikset olisi kovin negatiiviset olleet ja hevoseen siten vaikuttaneet 😀

Ennen kuin ehdittiin vaihtoreissulta kotiin tuli puhelimeen kuva Onnista joka oli jo uudessa kodissaan, kylki kiinni toisessa rautiaassa läsipää ponissa (joka oli ollut jo trailerissa matkaseurana) tarhassa rauhassa syömässä samalla heinäkasalla – ja tätä näkyä ei nähty meillä kertaakaan vuoteen! Varsinkin ruoasta se on ollut mustasukkainen ja kiukkuinen, vaikka ruokaa on ollut tarjolla paljon, pitkin tarhoja ja tietysti laitumellakin niin paljon kuin jaksaa syödä, ja kiukkuinen se oli ruoasta myös silloin kun olivat Ransun kanssa eri tarhoissakin… Ja nyt, heti kaverin kanssa syömässä! Seuraavana päivänä sain lisäksi vielä juoksutusvideonpätkän missä oli rennompi poni kuin meillä kertaakaan ja tämä siis vuorokaudessa uudessa kodissa, ennen kuin Onni on ehtinyt edes kunnolla tutustua uusiin ihmisiin tai paikkaan. Ei sekoilua aidoista, ei riehumista karsinassa, vaan heti uuteen paikkaan kotiutunut poni. Ai-van mah-ta-vaa. Ponilla siis ihan eri ote ja asenne muuttoon nyt. En voi muuta sanoa kuin että olen todella tyytyväinen että poni näyttää nyt parhaita puoliaan ja jo näillä lähtökohdilla päätös oli niin oikea kuin olla voi, nyt siitä voi tulla ihan mitä vain! Se että hevonen voi hyvin menee kaiken muun edelle, senkin että joku voi naureskella meidän antaneen periksi 😉 Joskus luopuminen on ihan hyvä vaihtoehto.

Sitten muutama sananen uudesta tulokkaasta! Varsan nimeksi tulee (ei näkyne vielä Heppassa) AK Pyörremyrsky. Isä on Hopeamyrsky, emä Juolain ja emänisä Tintin Timjami. Molempia vanhempia kehutaan mukavan luonteiseksi ja täytyy sanoa että lunkisti on jätkä muuton ottanut vaikka näkee että kaikki on vähän jännää. Se hakee heti kontaktia eikä hötkyile, vierestä parin metrin päästä suhahti eilen tietä pitkin mönkijä ja sen verran piti sitä ihmetellä että pää nousi heinäkasalta 😀 Hyvät lähtökohdat siis hyvähermoiseksi monitoimihevoseksi on hänessä kyllä 😉 ja sehän sitten taas sopii meille!

 

Myrsky1
Missä mä oon??? 

 

 

Suomenhevosesta testattiin ja löydettiin uusi värigeeni

Geenitutkimus on mullistanut viime vuosien aikana väritietämyksemme ja useimmat värit voidaan varmistaa tänä päivänä geenitestillä. Muutama vuosi sitten kansainvälinen tutkijaryhmä löysi hallakkogeenistä uuden version.

Perinteinen hallakko on huomattavasti perusväriään (musta, ruunikko tai rautias) vaaleampi ja sillä on tyypilliset hallakkomerkit eli selvä siima sekä esim.  seepra raidat jaloissa. Hallakoita on tänäkin päivänä monessa rodussa kuten shetlanninponeissa, mutta väri myös puuttuu monista roduista kuten suomenhevosista sekä russeista.

11917682_876730809078504_8051737514048437766_n

Hiirakko on musta jolla on myös hallakkogeeni

Uusin löydös on puolestaan hallakkogeeni nd1, joka vaikuttaa varsinaista hallakkogeeniä Dn vähemmän perusväriin (oikein ilmaistuna se itseasiassa vähentää hallakkogeenin vaikutusta, kun geenin kolmas versio ,eli ei-hallakko geeni nd2, poistaa vaikutuksen kokonaan). Nd1 geeni selittää tämän hetkisen tiedon mukaan – ja varsinkin amerikkalaisten ahkeran testauksen perusteella – selvät siimat esimerkiksi perusrautiaalla, jotka eivät kuitenkaan ole perinteisiä hallakoita, sekä erityisen kulahtaneet mustat, joilla voi näkyä siima ja olla erityisen vaaleat korvakarvat. Kuvat näistä hevosista herättivät ajatuksen voisiko suomenhevosissa (ja esimerkiksi russeissa, shetlanninponeissa) esiintyä tämä ”lievempi” nd1 hallakkogeeni, sillä suomenhevosissa tavataan em. kuvauksen mukaisia versioita rautiaista ja mustista.

Kirjoitin aiheesta blogiini kesällä ja jaoin juttua jonkin verran esimerkiksi Facebookissa. Haasteeseen tarttui väreistä kiinnostunut hämeenlinnalainen Piia Perälä ja hän testasi suomehevoset Elvariinan ja varsansa Suonsilmän Ainon, molemmat ovat väriltään perusrautiaita, joilla on selvä siima.

Molempien testitulokset tulivat takaisin nd1 positiivisena, emä muotoa nd1/nd2 (eli nd1 hallakko ja nd2 = ei-hallakko, yksi geeni molemmilta vanhemmilta) ja varsan tulos oli, että sillä on nd1 geeni jopa tuplana nd1/nd1 eli varsa on perinyt nd1 geenin molemmilta vanhemmiltaan, myös isältään Kiripassilta. Näin voidaan nyt todeta, että suomenhevosesta on löytynyt uusi värigeeni ja löydöstä voidaan mielestäni pitää yhtä merkittävänä kuin suomenkirjavuutta.

SuonsilmanAino.jpg

Piia Perälältä saatu kuva Suonsilmän Ainosta, varsalla näkyy selvärajainen siima ja se on nyt testattu nd1/nd1 hallakkogeeniseksi, eli on perinyt nd1 geenin molemmilta vanhemmiltaan.

Olisi hienoa, jos suomenhevosia testattaisiin vielä lisää ja erityisesti mustia, joissa nd1 geenin piirteet näkyvät selvimmin. On huomioitava myös että tummentuma selkärangan alueella esimerkiksi rautiaalla varsalla ei kuitenkaan välttämättä ole nd1 geenin aiheuttamia, vaan vain selvärajaisimmat siiman tunnusmerkin täyttävät todennäkisesti ovat, eli asia kannattaa varmistaa geenitestillä. Useampi testattu hevonen myös näyttäisi ja vahvistaisi meille miten nd1 geeni vaikuttaa väriin. Testi on tällä hetkellä tarjolla vain UC Davisillä ja testipaletista valitaan hallakkovärin eli Dun – testi.

Molemmat hallakkomuodot ovat ikiaikaisia hevosten alkuperäisiä geenimuotoja ja tutkijoiden mukaan kokonaan ei-hallakko väri on ilmaantunut hevoseen samoihin aikoihin kuin ihminen on astunut hevosen elämään, ja ei-hallakot ovat pikkuhiljaa myös lisääntyneet domestikoitumisen myötä eli mahdollisesti ja todennäköisesti ihmisen vaikutuksesta.  Ihmisten värimieltymykset ovat ohjanneet hevosten väripalettia siis yhteisen elämämme alusta asti, joten on hienoa että vähäeleinen nd1 geeni on säilynyt suomenhevosissa tähän päivään asti ilman että sitä on osattu jalostaa lisää tai poistaa.

Parin vuoden takaisesta hallakkotutkimuksesta voi lukea tästä.

Täydellinen hevonen dokumentti ja siitä sanomalehdissä jaettu ohjelmakuvaus

Ajattelin että ei jaksa aiheeseen tarttua mutta miten voi olla tarttumatta? Katsoin Yle Areenasta upean dokumentin Lipizzan hevosista, niistä upeista valkoisista hevosista joita käytetään espanjalaisessa ratsastuskoulussa Wienissä ja kasvatetaan Pieberissä keisarillista 400 vuotista perinnettä ylläpitäen. Dokumentti kuvasti hienosti Pieberin siittolan rakkautta hevosiin sekä näytti väläyksiä siitä miten modernit tavat ovat hiipimässä hevoskasvatukseen, jos ovat – rakennearvostelun pisteet pystytään yhdistämään geenikarttaan ja ääripäässä kärjistettynä esimerkkinä oli amerikkalainen nainen, joka oli kloonannut oman lipizzaorinsa sillä ”sen jälkeläinen olisi ollut vain puolet alkuperäisestä” (koko hevosala ei voi vastata yksittäisten ihmisten ongelmista luopua rakkaasta eläimestään, mainitaan se jo tässä…).

Mutta mitäpä toimittaja Johanna Jurkka kirjoitti jutussa, sen voi lukea kokonaisuudessaan tästä . Hän otsikoi juttunsa raflaavasti ”Totuus hevosten tehtailemisesta tekee kipeää – Illan dokumenttia ei voi suositella herkimmille”. Häntä sattuu heti jutun alussa, hänen mielestään jutussa ei söpöstellä (dokumentti on täynnä vapaana kirmaavia varsoja ja aikuisia miehiä jotka silittävät hellästi hevosia, arvostus ja kontakti välittyy myös TVstä). Ohjelmasta puuttuu myös ”ymmärtävä hevoskuiskailu” – ja samalla katsomme miten nuorta hevosta opetetaan täysin normaalisti sen ehdoilla ratsastajaan, miten miehet puikkelehtivat nuorten orien seassa luonnollisesti osana hevosten arkea ja ovatpa nuo 10 vuoden koulutuksen läpikäyneet ratsuttajatkin Wienissä ihan ammattilaisen ottein toimivia…

Toimittajalle jää jutusta kuvottava olo, koska hevoskasvatus on ”rankkaa puuhaa eikä eettinen pohdinta asiaa lievennä”.  Toimittajalle ehkä oli liikaa useamman minuutin pätkä oreista hommissa tai tammojen varsomiset, en tiedä, dokumentissa kuvattiin näitä ihan normaaleja toimintoja mitä meidänkin mäellä joka vuosi tapahtuu. Jos/kun hevosia halutaan maailmassa olevan, niitä myös pariutetaan niin että tanner tömisee, penis seisoo ja jossain vaiheessa tamma työntää varsan ulos peräpäästä, kyllähän se rankkaa on.

Normaalilla maalaisjärjellä ja vähän hevosista ymmärtävänä älyää ohjelmasta kyllä että Lipizzoja EI kloonattu, katselija sen sijaan pääsi siittolasta vastaavan henkilön mukana kurkistamaan siihen mitä kaikkea ihminen tänä päivänä keksii tavoitellessaan täydellisiä hevosia – tai muita eläimiä. Dokumentissa siittolan väki toi monta kertaa esille että hevosen kasvattajaa ei modernit tavat korvaa eikä kloonausta edes pidetty vaihtoehtona. Kerrotaan myös heti tällä kohtaa että kloonaaminen on hyvin harvinaista ylipäätään ja Suomessa sitä ei tietenkään tehdä. Toimittaja tietysti kommentoi asiaa vihjailevasti.

Pahaa oli myös se että hevosista käytettiin inhimillistävästi niiden nimiä x”D – voin vain kuvitella toimittajan mielipiteen jos niistä olisi puhuttu vaikka numeroina..! Toimittaja itsehän osaa kuitenkin selvästi olla inhimillistämättä…? Vai? Hän ei nähnyt söpöilyä mutta se oli liikaa että hevosia puhutellaan nimillä..?

70 tarkoin valittua ja vaalittua tammaa Pieberin siittolassa on toimittajalle hevostehdas, meille muille se on yksi arvostetuimmista siittoloista, joissa vaalitaan yhtä hienoimmista hevosroduista – dokumentista päätelleen vieläpä hyvin suurella intohimolla ja tarkalla jalostuksella, nuoret oriit esimerkiksi röntgen kuvattiin läpensä ennen kuin edes harkittiin onko niistä Wieniin asti – saati siitokseen – koko dokumentti antoi kuvan vastuullisesta kasvatuksesta, joka on niin kaukana tehtailusta kuin olla voi! Hevoset elivät laumoissa, lääniä oli vaikka muille jakaa, siittolatoiminta oli ammattimaista, hevoset olivat erittäin hienossa kunnossa jne… Hän myös kauhistelee että hevosia oikein keinosiemennetään ( 😀 ) siitäkin huolimatta että dokumentissa orit astuvat luonnollisesti, hmm… Keinosiemennys on parikymmentä vuotta ollut tavallisin tapa lisätä hevosia – ja muita eläimiä kuten nautoja – Suomessakin eli niin sanotusti meidän hevosihmisten arkipäivää sekin, hui kauheaa. Ehkä se onkin vielä rankempaa kuin astuminen?

Kuten arvata saattaa on hevosen lopettaminen kova isku, silmät vain pyörähtää päässä. Niin, me kaikki kuolemme, myös hevoset, edes ne eivät elä ikuisesti. Sen jälkeen hevosenkin voi syödä, sillä edelleen on ihmisiä joiden mielestä hyvää ruoaksi kelpaava lihaan ei vain kaiveta maahan. Jotta hevosen voi syödä täytyy se hevonenkin nylkeä, ei ehkä kauneinta katseltavaa mutta näin on. Kuolemaansa ennen ovat hevoset toimittajan mukaan kärsineet ”raipaniskuista” – niitä ei kyllä tässä dokumentissa nähty, mutta tätä on turha yrittää tässä edes selittää mikä tarkoitus raipalla on merkinantovälineenä ja mikä ero sillä ja piiskaamisella on.

Lopuksi hän toivoo että luonto potkaisi takaisin edes kerran. Typerämpää kommenttia on vaikea keksiä jos yhtään reflektoi hevosten käyttäytymistä dokumentissa eri tilanteissa mm.  kun hoitaja ruokki orilaumaa pihatossa. Vahingon toivomista toiselle ihmiselle ei voi selittää edes typeryydellä.

Totuus toimittajan välinpitämättömyydestä ottaa selvää asioista tekee kipeää mutta tähän on hevosalallakin valitettavasti varauduttava, yhä useampi on vieraantunut eläimistä ja luonnosta eikä heitä edes kiinnosta ottaa asioista selvää, pääasiana on draama ja raflaavat tekstit, silmien edessä olevasta totuudesta ei ole niin väliksi. Sananvapaus takaa jatkossakin sen että vastakin tulemme lukemaan yhtä typeriä tekstiä täysin asiaan perehtymättömiltä henkilöiltä, joten hevosala oletko valmis?

Eskimot